Jussi, kypsäksi paistettu on seitsemänosainen novellisarja, joka seuraa Jussia – työelämän konkaria, jonka ura on yllättäen päättynyt ja jonka elämä tekee täyskäännöksen kotipitäjän grillikioskilla. Grillin lämpö, nuoret työkaverit ja yllättävät kohtaamiset pakottavat Jussin katsomaan itseensä tavalla, johon työvuodet eivät aiemmin antaneet tilaa.
Osa 7: Grilli-ihmisiä
Sarjan päätösosassa Jussi katsoo taakseen paitsi grillillä viettämiään päiviä myös pitkää uraansa. Mitä hän oppi, kun kaikki tutut työroolit riisuttiin pois? Millaiseksi ihmiseksi elämä on hänet paistanut – ja mihin hän haluaa suunnata? Tarina päättyy hiljaiseen oivallukseen, joka on tuttu monelle muutoksen keskellä elävälle.
* * *
Äiti piti grilliä. Ei ollut minun valintani se. Ei minulta kysytty.
Eikä siitä paljoa jäänyt käteen kuun lopussa. Ei ollut uusia kenkiä tai kesälomamatkoja. Oli pino laskuja. Ja helpottunut huokaus kun ne sai työntää arkistoon. Eikä sitä oikein sen ikäisenä kunnolla ymmärtänyt. Kunhan vierestä katsoin. Muilla oli ja minulla ei.
Sitä en huomannut mitä minulla oli ja muilla ei. Pitkään en huomannut edes sen jälkeen, kun ei enää ollutkaan. Ei sitä osaa arvostaa sellaista. Itsestäänselvänä pitää. Mutta ensimmäiseksi sitä alkaa kaipaamaan tyhjässä talossa. Että olisipa joku joka sen täyttäisi.
Tässä jälkikäteen olen sen huomannut. Perusasiat oli aina kunnossa. Oli molemmat vanhemmat. Oli töitä. Sai kokemusta. Oppi tavoille. Oli ystävät ja naapurit. Aina auttamassa. Kaikki tunnettiin ympäriltä. Aina oli joku paikka minne mennä. Joku kelle soittaa.
Kyllä se aikaa vei. Yritykset aina vie. Mutta sinne sai aina mennä. Äidin grillille. Vaikka vain istumaan. Hänellä oli aina aikaa. Aina oli voimia. En tiedä mistä hän niitä sai. Itsellä ei ole koskaan ollut.
Tai nykyään on. Ennen ei ollut.
Ystäväsuhteet menevät vaikeaksi vanhetessa. Ne pitää kaikki kerätä nuorena. Kerätä paljon ja laajalti. Siitä vain lähtevät vähenemään opintojen jälkeen. Niin se tuppasi menemään. Sitä ei osaa enää tässä iässä tavata ihmisiä niin kuin ennen.
Kai siihen voi itse vaikuttaa. Ainahan niihin voi. Mutta ei se tiedostamattomasti tapahdu. Aktiivisuutta kaipaa. Ymmärrystä. Se tulee vasta kriisissä. Ja kriisi tuli. Tulee aina.
Jollekulle pitää voida soittaa, kun seisoo tyhjässä talossa äidin hautajaisten jälkeen. Ei siinä puhua tarvitse. Kunhan oltaisiin hiljaa yhdessä.
Joskus tulee puhetta liikaa. Tulee vääriltä ihmisiltä. Väärällä sävyllä. Kirsillä oli aina väärä sävy. Tahallaan teki sellaista. Ärsyttääkseen.
Samalle viikolle sattuivat. Haastattelu ja hautajaiset. Niin se menee joskus. Kai sen voi onnekkaaksi laskea. Jälkikäteen. Jos olisivat kovin erillään olleet, olisin edelleen Berglundilla. Se vasta vaikeaksi menisi.
Hiljaisena hetkenä minä tänne halusin tulla. Niin, ettei muita asiakkaita ole. Sunnuntai-aamulla. No, aamupäivällä. Mutta oudolta se tuntuu tällä puolella tiskiä seistä.
Ikkunan luukku on vielä kiinni. Eivät he koskaan ajoissa avaa. Minä koputan. Anni tulee avaamaan.
"Jussi!"
Nyt ilmestyy Samppakin luukulle.
"Tähän aikaan ei saa vielä listan ohi", hän sanoo. "Vaikka kuinka olisit kehuttavan kuullut."
Pirteätä porukkaa ovat. Vaikka varmasti meni myöhään eilen.
Anteeksi tulin pyytämään. Ei ollut tarkoitus niin lähteä. Jättää grilliä vajaamiehitykselle lauanta-iltana.
"Nääh, kyllä me selvittiin", Samppa sanoo. "Ennenkin on selvitty."
"Ei tässä oikein ehtinyt ruuhkaa muodostua. Pyykkönen vei sun hillot mennessään. Myytiin ei-oota puoli iltaa", Anni selittää.
Huonostiko hän sen otti? Minun lähdön.
"Huonosti. Huonosti otti", Samppa vastaa. "Siinä se raivosi jonkun kymmenisen minuuttia ennen ku rauhottui tarpeeksi ajaakseen kotiin. Se toinen ex-pomosi hävisi jo aikaisemmin. Ei edes tilannut mitään."
Taisi olla ihan minua varten vierailulla.
"Ei tainnut helppoa olla Berglundilla sullakaan", Anni sanoo.
Ei ollut. Seura tekee kaltaisekseen. Niinhän ne sanovat. Tai yrittää ainakin. Hankalaksi menee jos koettaa olla vastaan. Jos eivät sovi persoonat yhteen työnkuvauksen kanssa.
"Huonoja pomoja tuntuu olevan liikkeellä oikein laumoittain nykyään", Samppa sanoo.
"Tekee mieli itteki lopettaa. Melkein ehdin jo unohtaa miten kivaa tämä voi olla ku saa vapaasti tehdä niin ku haluaa. Pyykkönen menee tästä vain pahempaan suuntaan."
Anni kurottuu kohti asiakasta, joka nyt saapuu jonoon minun taakse.
"Hei, mitä saisi olla?"
Minä astun jonosta syrjään. Muilla asioilla olen liikkeellä.
"Jaa, vähän tekisi mieli sellaista purilaista mitä teillä kuulemma myydään", mies sanoo.
"Hillolla?" Anni kysyy.
"Joo, hillolla. Kaverit kehuivat töissä sellaiseen ääneen, että piti tulla ihan itse katsomaan."
Eivät enää hillolla myy. Se lysti loppui eilen illalla.
Mies kääntyy minun puoleeni.
"Ai mitenkä eivät myy?"
On liian sivistynyttä Pyykkösen Matille. Hän ei uskalla uudistaa tarjontaa. Ei vaikka miten olisi kysyntää.
"No höh. Ehti tulla jo nälkä kun niitä kuvauksia sai koko viikon kuunnella." Vähän aikaa mies seisoo siinä miettimässä. "Ja niitäkö ei ole takaisin tulossa?"
Ei tähän kiskaan. Mutta vähän olen kuullut puskaradiosta huhuja. Tähän olisi lähelle avautumassa hiljan uusi paikka. Sieltä saa.
"Ai ihan uusi kiska?"
Paha sitä vielä on mennä aikataulusta takuuseen. Pidä korvat auki. Tuskin siinä kauaa menee.
"Joo, pidetään korvat auki. Kiitti hei vinkistä."
"Maistuuko jokin muu?" Anni kysyy ikkunasta.
"Äh, menen tuohon kulmakuppilaan. Sellaista hillosysteemiä teki mieli, mut jos niitä ei saa niin kyllä minä sämpylälläkin pärjään."
Mies kävelee pois. Samppa kumartuu puoliksi ikkunasta ulos.
"Mikä uusi kiska tänne on muka avautumassa?" hän kysyy minulta.
Mitäs meinaat Samppa tehdä elämälläsi? Jos et aio tähän jäädä. Jonkinlainen suunnitelma pitää olla miehellä kasassa. Ei sitä voi tyhjän päällä istuksia.
"Jaa, sullako on joku ehdotus mielessä?"
Vähän olen tässä laskeskellut kuluneen viikon mittaan. Pankissakin kävin. Moneen kertaan kävin. Ties missä muussa virastossa.
"Mä luulin, että sä olit sairaslomalla", Anni sanoo väliin.
Hirveästi lähettävät joka paikkaan kaikenlaisia lupia hommaamaan. Ei ole yksinkertaiseksi tehty tätä prosessia.
"Prosessia?" Samppa kohottaa kulmaansa.
Vähän olen sellaista pohtinut, josko tässä pitäisi oma grilli avata. Hieman on vetänyt mieli siihen suuntaan. Sukuvika. Ei siitä ole mihinkään päässyt. Pitkään minä yritin.
"Sä meinaat avata oman grillin?" Samppa innostuu. "Onko sulla ihan paikkakin tiedossa?"
Tuossa se on. Kolme-neljä katua kirkolle päin. Äidin vanha paikka. Tyhjillään on seissyt viimeiset viisitoista vuotta. Koskaan hän ei sitä myymään suostunut. Vielä on pystyssä.
Remonttiahan se kaipaa. Ja välineitä kaikenmoisia. Aineksia, vakuutuksia. Mutta meinasivat pankissa, että Helsingin talon myymisestä pitäisi tulla tarpeeksi. Vähän enemmänkin.
"Ihan vakavissasiko olet?" Samppa kysyy.
Vakavissani olen. Ehdottomasti. Ei tällaisilla asioilla parane leikkiä. Luulevat vielä vastuuttomaksi. Bisneksestä puhutaan. Elämästä on kyse.
"Vau", Anni sanoo. "Nopealla tahdilla syntyvät sun päätökset. Vielä viikko sitten sä olit ihan kuutamolla siitä, mitä aiot tehdä pitkällä tähtäimellä."
Ei tällaisiin asioihin kannata turhaan aikaa tuhlata. Kun tietää niin tietää. Ei se siitä mihinkään ajan kanssa muutu. Tulee kokemuksen kautta sellainen varmuus. Pitää osata luottaa itseensä.
Ja siinä tuli viikko sitten selväksi, ettei minun kannata mainosalalle palata. Ei jäänyt palaute epäselväksi.
"Niin, sori—" Samppa aloittaa.
Katuvaksi vetää pojan ilme.
Mitä sitä turhaan anteeksi pyytelemään. Tarpeeseen se tuli. Ilman en olisi koskaan tähän päätynyt.
Samppa suoristautuu.
"Jaa, muako sä tästä syytät?"
Sinua syytän. Puoliksi ainakin. Puolta minä tarjoankin. Pitää siinä jonkun olla, joka uskaltaa minulle vastaan sanoa. Monet ei uskalla. Minulla on kuulemma sellainen naama. Yksinäiseksi menisi jos pitäisi sellaista omin neuvoin pyörittää.
"Sä haluut mut töihin?" Samppa kysyy.
Mihinkään töihin en halua. Kumppaniksi.
"Kumppaniksi?"
Puoliksi laitetaan. Johan minä sen sanoin. En minä sitä yksin saa hoidettua. Jonkun tarvitsee, joka tietää miten grilli pyörii nykyään. Joku joka osaa arvostaa sitä, mitä suomalaisilla grilleillä on tarjottavana. Sellaista grilli-ihmistä.
"Ootko tosissasi?"
Ehdottomasti. Huomenna ovat paperit pankissa allekirjoitettavina. Jos kiinnostaa?
"No totta kiinnostaa." Samppa pysähtyy miettimään hetkeksi. "Sun pitää hankkia hygieniapassi jos meinaat lähelläkään mun grilliä kokata."
Minä nyökkään.
"Teillä ei kauaa nokka tuhise tämän kanssa", Anni nauraa.
Hän lähtee ikkunalta kääntämään rasvakeittimen päälle.
Olisin minä sinuakin kysynyt. Jos olisi sellainen vaikutelma, että sinä lähtisit mukaan. Pitääkö kysyä?
"Varmasti et kysy", Anni sanoo. "Mä lähden toimistoelämään heti ku pääsen. Sinne minä kuulun. Kukaan ei pysty mua pitämään tässä rasvanlemussa yhtään pidempään kuin on pakko."
Jotain samankaltaista muistan itse sanoneeni kun kotoa muutin. Mutta syvälle luihin tämä grillirasva pintyy. Ei siitä pääse eroon vain tahtomalla.
"Ei se nyt luihin asti voi kaikilla mennä."
Ei, ei tietenkään. Mutta jos kolmenkymmenen vuoden päästä kyllästyt toimistohommiin, tiedät mistä kysyä. Me pidämme paikan auki oikeassa maailmassa sinua varten.
Anni nauraa.
"Ai, sä meinaat vielä kolmenkymmenen vuoden päästä olla yhä bisneksessä?"
No osakkaana vähintäänkin. Jos ei enää jaksa grillillä seistä. Ja ideointipuolella. Ei minusta niin helposti irti päästä. Pintyn kiinni itsekin. Nyt kun on oikein paikankin löytänyt missä pysyä.
Ja oikean paikan. Missä on oikeaa elämää ja oikeita kokemuksia. Oikeita ihmisiä. Oikeita töitä.
Mistä muualtakaan niitä löytäisi?
Jussi, kypsäksi paistettu -novellisarjan on kirjoittanut Ida Välimäki ja kuvitukset on luonut Anni Sirén.
Luvut:
Osa 1: Lihasmuistissa
Osa 2: Hillopurkki
Osa 3: Sekasotkuihin
Osa 4: Silkkihansikkailla
Osa 5: Ruokatuntipuheista
Osa 6: Passiton
Osa 7: Grilli-ihmisiä
