Jussi, kypsäksi paistettu on seitsemänosainen novellisarja, joka seuraa Jussia – työelämän konkaria, jonka ura on yllättäen päättynyt ja jonka elämä tekee täyskäännöksen kotipitäjän grillikioskilla. Grillin lämpö, nuoret työkaverit ja yllättävät kohtaamiset pakottavat Jussin katsomaan itseensä tavalla, johon työvuodet eivät aiemmin antaneet tilaa.
Jussin entinen työtiimi ilmestyy grillikioskille. Ruokatuntipuheet ovat yhtä aikaa arkisia ja paljastavia. Tämä osa uppoutuu siihen, miltä tuntuu nähdä itsensä toisten silmien kautta – ilman suodatusta, ilman tittelien suojaa. Jussi joutuu kysymään vaikean kysymyksen: olinko työssäni sellainen kuin luulin olevani?
"Mitä sä oot tuohon laittanut?" Anni kysyy. "Näyttää tosi hyvältä."
"Halloumia ja jogurttia", Samppa vastaa. "Vähän salaattia, puoli tomaattia. Tosta yrttejä päälle. Ja sitä Jussin hilloa mitä on edelleen jääkaapissa."
"Kelle sä sitä teet?"
Anni tähyää tiskin yli ikkunasta ulos.
"Itselleni teen. Ei Pyykkönen tällasia anna asiakkaille myydä."
"Ihan älytöntä. Itsekin voisin ostaa jos myisi."
Tarpeeseen tulisi tuommoinen. Ei meillä täällä ole lihatonta vaihtoehtoa ollenkaan. Kyllä sellaisia tarvitsee maallakin. Siitä on muotitrendi tulossa, nuorten keskuudessa.
"Hei, siinä on joku tulossa luukulle", Samppa sanoo.
Käännyn ympäri. On kolme jokua. Tuttuja jokuja. Vanhasta tiimistä. Vanhoja alaisia.
"Ai kato, Jussi", Väinö sanoo kun pääsen ikkunalle. "Mitäs äijä? Kauas olet stadista eksyny."
"Samaa voisi sanoa teistä", minä vastaan.
"Joo. Me ollaan Vaasaan ajaas", Onni sanoo. "Sattu matkan varrelle sopivast."
"Paljon kehuja ollaan tästä kuultu. Mielenkiinto heräsi", Helmi jatkaa.
"Ja täytyyhän sitä nyt aidolla pohjanmaalaisella grillillä käydä kun kerran täällä ollaan", Väinö sanoo.
"Laita hei kolme tollasta pekoni-juustoo. Eiks me kaikki sellaset oteta?" Onni kysyy.
"Laita mulle vaan tollane normi", Helmi korjaa. "Yhtään ei tee mieli pekonia."
"Ja ranuja kans." Väinö kumartuu tutkimaan listaa lähempää. "Laita tollane isompi annos. Ja kaikil mausteil."
Hieman minulla kestää saada tilaus ylös. Pidempään kuin aikaisemmin. Melkein alkavat kädet täristä.
"Tuleeko muuta?"
"Ei, meil on juomat omasta takaa", Onni sanoo.
"Osalla on, osalla ei", Helmi sanoo. "Vielä olis reilu tunti ajettavaa."
Väinö maksaa. Hänen kuulin minun saappaisiini astuneen. Ainakin toistaiseksi. Sillä rahalla on helppo tarjota.
"Muutama minuutti tässä menee", minä sanon heille.
Kolmikko lähtee pöytään odottamaan. Samppa pistää pihvit ja pekonit levylle.
"Paljon on tuttujasi ollut liikkeellä viime aikoina."
On. Paljon on.
"Täällä kävi joku pukumiesten porukka eilen illallakin", Samppa jatkaa. "Olivat kuulleet tätä grilliä kovasti kehuttavan. Samanlaista jengiä."
Olivat kuulleet kehuttavan?
"Niin ne väitti."
Lähettääkö heidät tänne joku? Ei voi olla sattumaa tällainen. Pientä kylägrilliä kehutaan niin paljon pääkaupunkiseudulla, että porukka saapuu oikein erissä. Usean viikon ajan. Kaikki tuttuja.
"Vähän on joo säännöllistä sattuman kaupaksi", Anni sanoo.
Hän suuntaa rasvakeittimelle ranskalaisten kanssa.
"Voittekste uskoo et Jussi on päätyny grillille töihi?" kuuluu seinän läpi pöydästä.
"Melkee sääliks käy. Joutuu alottamaan ihan alusta. Vanha mies."
"Paino sanalla melkeen. Tulee vielä takasin jos me oikeen kovast lähetään säälimää."
"Oli se jo pitkään tulossa. Sen lähtö. Ei meist kukaa olis sitä kovin paljon kauempaa jaksanu."
"No älä. Ei sellasta niskaa hengittämist kukaa jaksa. Aina oli hoputtamassa ja ajanhukasta valittamassa. Ei kiireessä voi mitään luoda."
"Ja jotenki unohti antaa kreditin sille, joka työn oikeesti teki. Ihan ku olisi yhdentekevänä nähnyt kenen ideoilla me rahaks lyötii."
"Ja aina se oli paremmin tietämäs kaikesta. Ei nähny yhtään nuanssia, ei kertaakaa. Ei kuunnellu muitten mielipiteit."
Tuskin edes ymmärrän sanoja enää. Puuroksi menee kaikki korvien välissä. Tuijotan vain avonaista ikkunaa grillin ulkoseinässä. Ei ole ennen ollut auki.
Anni laskee valmiit ranskalaiset tiskille ja vilkaisee ikkunaa hieman vaivautuneena. Jokseenkin katuvaisena.
"Mä avasin sen aiemmin tänään, et saisi vähän läpivetoa. Täällä oli niin tukalan kuuma, ku aurinko paisto suoraan ikkunasta."
Hän käy vetämässä pienen luukun takaisin kiinni. Puhe pään ulkopuolella loppuu. Pään sisällä sanat taas jäävät soimaan kuin kirkonkellot konsanaan.
Samppa ojentaa minulle kolme hampurilaista ja jää nojaamaan kyynärpäillään pöytään.
"Kaksi pekoni-juustoa ja yksi tavallinen. Plus ranskalaiset", minä huudan ikkunasta ulos.
Väinö ja Helmi ilmestyvät luukulle.
"Sehän kävi nopeesti. Tehokkaasti toimii tää teijän systeemi", hän sanoo.
"Oi, tuoksuupa hyvältä", Helmi sanoo. "Ei ehtiny tajutakkaan miten kova nälkä on tullu."
Hän ottaa kaksi hampurilaista ja palaa pöytään. Väinö haukkaa palan omasta annoksestaan.
"Ei mut hei, onnea sulle uuteen bisnekseen", hän sanoo suu täynnä. "Just sun näköne paikka. Hyvää on."
Hän nostaa hampurilaista hieman ilmaan kiitokseksi ja seuraa Helmiä pöytään ranskalaisten kanssa.
"Ei ole minun, tämä…" yritän huutaa Väinön perään.
Ei hän kuule. Parempi niin. Olisi voinut tulla muutakin sanottua.
Melkein kuulosti solvaukselta hänen kehut. Nuoriso osaa nykyään piilottaa ilkeydet pelkkään elekieleen. Selät kertovat mitä suu ei pysty. Eivät osaa puhua kasvotusten ollenkaan.
"Älä hei ota itseesi noitten kommentteja", Anni sanoo.
Hän ilmestyy tiskille viereeni ja taputtaa käsivarttani.
"Ainahan ihmiset pomostaan valittavat. Eikö se ole jo esimiehen määritelmässä? Se, jota kaikesta syytetään. Ei siinä tarvitse muuta olla taustalla ku tunteiden purkamista."
"Usein kuitenkin on."
Anni mulkaisee Samppaa. Tämä vain kohauttaa harteitaan yhä pöytään nojaten.
"Sanonpahan vaan. Ei me Pyykkösestäkään aiheetta valiteta. Se ansaitsee kaikki risut mitä saa."
"Samppa tarkoittaa, että tällainen turhautumisen purkaminen on usein hyvin emotionaalisesti puhdistavaa, ja auttaa ihmisiä jaksamaan paremmin. Se luo ryhmähenkeä ja yhteisöllisyyden tunnetta."
Samppa pudistaa päätään.
"Mä tarkoitan, että Pyykkönen on surkea pomo ja hänelle ei pitäisi antaa alaisia jos hän ei osaa niitä ihmisinä kohdella. Kyllä siinä on mistä valittaa. Eikä noilta tuntunu syitä puuttuvan."
Hän pysähtyy vetämään henkeä. Arvioimaan minun reaktiota.
"Mut ei se tarkoita, etteikö se voisi oppia. Kai se on taito siinä missä muutkin."
"Mut valitetaanhan mekin pienistä asioista joka päivä." Anni osoittaa kolmikkoa seinän lävitse. "Ehkä noillakin on vain pieniä—"
"Et sä oikeasti tuota usko", Samppa keskeyttää.
Anni luo hänelle varoittavan katseen. Sen tunnistaa jo kaukaa. Kun on tarpeeksi monta kertaa ollut vastaanottavassa päässä.
Samppa suoristautuu ja kohottaa kätensä puolustuksekseen.
"Ei sitä tarvitse loukkauksena ottaa. Ei kukaan ole kaikessa hyvä. Ehkä Jussi on surkea esimies, ehkä noi on vaan kateellisia. Hankala sitä on meidän lähteä tuomitsemaan."
Samppa kääntyy minua kohti. Hän on päässyt hyvään vauhtiin. Ei millään halua lopettaa. Jakaa mielipiteitä oikealle ja vasemmalle. Kenenkään niitä pyytämättä. Kyllä sellaista pitää kunnioittaa. Loppuu muuten maailmasta kokonaan.
"Jostain syystä sä kuitenkin potkut sait. Ei niitä ihan heppoisista syistä jaeta. Kolme viikkoa meni ennen ku susta sai edes sen verran irti. Etkä ole sen jälkeen suostunut kommentoimaan, asian ympäriltä olet vaan puhunut. ‘Monia syitä.’ ‘Rakennemuutos.’ ‘Kirsi-pomo ei tykännyt.’ Juuri kun pääsit sanomasta, et sellasta tulee välttää. En tiedä huomasitko itse. Mut vähän vaikuttaa siltä, ettei tule sulle ensimmäistä kertaa eteen nämä kommentit."
Samppa vetää esiliinan kaulastaan ja sujauttaa jo jäähtyneen hampurilaisensa paperitaskuun.
"Ehkä niissä on perää, en mä tiedä. Mutta itse sun pitää ongelma käsitellä. Ei se mihinkään muutu, jos ei sitä lähde muuttamaan."
Melkein hän jo lähtee, mutta kääntyy vielä takaisin.
"Anni tästä puhui jo aikaisemmin, mut ei se kehtaa sitä sulle suoraan sanoa. Sulla on sellainen naama joka ei näytä kuuntelevan vastalauseita. Mut et sä muutoinkaan kuule."
Samppa häviää ulos kioskin ovesta. Anni selvittää hieman kurkkuaan. Hän ei katso minua.
"Olisin itse ehkä muotoillut asian hieman toisin."
Hän työntää kädet housuntaskuun.
"Mut ei se väärässäkään ole."
Ei. Eipä taida olla.
Ja oikeassa ovat. Ei tämä yllätyksenä tule. Vaikka kuinka toivoisi. Juoruina pidin aikaisemmin. Ruokatuntipuheena. Kuka niihin kiinnittää huomiota? Unohtaa koetin tuollaiset.
Suomalaiset tykkää valittaa. Mikään ei ole liian pieni herne nenään vedettäväksi. Jos ei itsestään jää jumiin niin vedetään useampi kerralla. Kyllä siitä ongelma saadaan kun tarpeeksi jahkataan.
Vaan turtuuhan siinä ihminen aikaa myöten. Ei tunnista enää oikeita ongelmia pidemmän päälle. Pusketaan vain eteenpäin kunnes romahtaa koko seinä päälle.
Helpotukselta melkein tuntui kun pääsi pois siitä paikasta. Aina piti olla ystävällinen suuntaan ja toiseen. Mitään ei voinut suoraan ilmaista. Jos minä olisin diplomaattia halunnut leikkiä, olisin lähtenyt Espanjaan. Tai Kreikkaan. Johonkin Välimerelle.
Käännyn takaisin kioskin ikkunaa kohti. Siellä odottaa uusi asiakas. Minulle tuttu, kuinkas muuten. Tämä on sellainen päivä.
"Jonna. Hei. Pitkästä aikaa", minä sanon.
Jonna yllättyy minut nähdessään. Melkein jopa pelästyy.
"Ai, Jussi. Hei. On kyllä aikaa kulunut."
Vasta hän oli minun tiimissäni. Puoli vuotta sitten vaihtoi. Suurin piirtein. Hyvin kuulemma pärjää televisionkin puolella.
"Mitä saisi olla?"
"Niin, joo." Hän säpsähtää kuin horroksesta heräisi. "En ehtinyt vielä listaa katsoa."
"Jos saa suositella? Meille on justiinsa tullut uutena tällainen lihaton hampurilainen. Halloumia, kasviksia, jogurttia, vähän mausteita. Hieman hilloa kylkeen, sopivasti tulista. Varmasti maistuu."
"Ai, mä en nähny—"
"Ei ole vielä listaan ehtinyt. Hiljattain vasta kehitetty. Se on tuo meidän Samppa aika nikkari näiden kanssa. Ei ole virallisesti vielä myynnissä, mutta tehdään poikkeus jos kelpaa. Kunhan et kerro eteenpäin. Loppuu vielä ainekset kesken."
"Joo. Okei. Laitetaan yksi sellainen. Kiitos."
Anni kuulee tilauksen keittiön puolella. Hieman hän pyörittelee päätään. Latoo kuitenkin juuston grilliin. Pitää se Sampalle jälkikäteen korvata. Hyvä että oli tuonut runsaasti.
"Muutama minuutti tässä menee", minä sanon.
Jonna nyökkää.
Toista tällaista tilaisuutta ei tule. Jonna osaa olla objektiivinen. On aina osannut. Kerran se pitää vielä kuulla ennen kuin uskoo. Varmuuden vuoksi.
"Hei, saako kysyä? Olinko sinusta hyvä esimies?"
Pitkä on hiljaisuus, joka siitä seuraa. Ei hän näytä tietävän mitä pitäisi sanoa. Mitä uskaltaisi sanoa.
"Ihan aidosti haluan tietää", minä sanon. "Sitä on tullut tässä paljonkin mietittyä viime aikoina."
Vielä hän epäröi. Takertuu kahden vaiheille.
"Sano ihan suoraan."
"Jussi, mä vaihdoin työpaikkaa sun takia."
En tiedä millaista vastausta odotin. Mutta tämä ei ollut se.
Jussi, kypsäksi paistettu -novellisarjan on kirjoittanut Ida Välimäki ja kuvitukset on luonut Anni Sirén.
Luvut:
Osa 1: Lihasmuistissa
Osa 2: Hillopurkki
Osa 3: Sekasotkuihin
Osa 4: Silkkihansikkailla
Osa 5: Ruokatuntipuheista
Osa 6: Passiton
Osa 7: Grilli-ihmisiä