Jussi, kypsäksi paistettu on seitsemänosainen novellisarja, joka seuraa Jussia – työelämän konkaria, jonka ura on yllättäen päättynyt ja jonka elämä tekee täyskäännöksen kotipitäjän grillikioskilla. Grillin lämpö, nuoret työkaverit ja yllättävät kohtaamiset pakottavat Jussin katsomaan itseensä tavalla, johon työvuodet eivät aiemmin antaneet tilaa.
Jussi palaa uransa päätyttyään takaisin äitinsä vanhalle grillikioskille, josta hänen työuransa aikoinaan alkoi. Rutiinit tulevat lihasmuistista, mutta nuorten työkavereidensa Annin ja Sampan kautta, hän törmää aivan uudenlaiseen peiliin.
Äiti piti grilliä. Ei ollut minun valintani se. Ei minulta kysytty. Kolmetoistakesäisenä tein siellä ensimmäisen työvuoroni. Ei hän muualle päästänyt. Eikä siitä palkkaa maksettu, paitsi ranskalaisilla aina kun silmä vältti.
‘On koko perheen yritys tämä,’ äiti sanoi, aina kun kehtasin valittaa. ‘Kaikki auttaa, kaikki hyötyy.’
Joka kesä minä siellä olin, grillin ääressä. Ja viikonloput talvella. Rasva pinttyi niin syvälle, että lähti vasta yliopistossa pois. Kolmantena vuonna, kun piti harjoittelupaikka löytää. Kyllä minä yhden pihvin osaan paistaa.
Väärään suuntaan menee maailma jos täytyy lasten vanhemmilleen opettaa kuinka hampurilaisia tehdään. Tuplasti on ikää minulla ja aina te kuvittelette paremmin tietävänne. Tekee muka uusi teknologia asioista vaikeampaa kokeneemmalle kansalle. Ei kuule niin isoa harppausta enää olekaan kuin se jolla me astuimme digitaaliaikaan. Ei tämä vaikeaa ole.
Jos vaikeaa haluat löytää, koita saada nuoret asiantuntijat ymmärtämään kuinka mediatalo toimii. Se on vaikeaa. Ei ne kuuntele, ei millään. Ei vaikka kuinka tiedät enemmän.
Kyllä jokainen yhden pihvin osaa paistaa. Ei siihen tarvita ketään olan yli vahtimaan.
"Joo, en mä siitä. Se vaan ei oo levy päällä vielä. Siinä saa kauan vartoa ennen ku kypsyy."
Samppa taputtaa levyä avokämmenellä. Kokeilen itsekin. Kylmähän se on, ja rasvainen. Paremmin näitä pestä pitäisi.
Mitenkä ei ole virrat päällä?
"Sä otit tän kolikon pois täältä takaa—"
Ei voi kolikoita säilyttää keittiökoneissa.
"Joo, ei ne normaalisti siellä olisikaan. Mut tää on tällainen vanhempi laite ja siinä on vähän liitännät löysällä. Aivan eivät yllä virtapiirit yhteen. Mut euro on just oikean paksuinen sujauttamaan tänne rakoon."
Samppa sujauttaa.
"Nyt pitäisi pelata."
Eikö sitä voi uutta laitetta hommata jos tuo ei ilman kolikoita toimi. Menee uhkapelaamiseksi tällainen säätäminen.
"Jaa. Jos se musta olis kiinni, täällä olis paljon muutakin uutta ku paistolevy. Pyykkönen vaan meinaa odottaa, että hinta laskee."
Ja kauankohan sellaista pitää odottaa?
"Kolme vuotta tähän mennessä", Anni sanoo. "Liikkuu kuulemma väärään suuntaan."
Hän työntää minulle pussin ranskalaisia ja nyökkää rasvakeittimen suuntaan.
"Laita pari annosta näitä ja yks kanasalaatti. Ilman sipulia. Samppa, saatko kaks pekoni-juustoa?"
"Jep, tulossa."
Anni palaa luukulle kolapullon kanssa. Minä pistän perunat rasvaan ja salaatit kulhoon. Lihasmuistista tulee tämmöinen, kun on tarpeeksi tehnyt. Vaikka takaperin osaisin, kunhan laitteet vain toimii.
Kovasti kuulostaa ettei Matti ole tosissaan sitä levyä etsinyt.
"Jaa, niinkö meinaat?" Samppa kysyy.
Ei sitä voi vuosiksi jättää kolikon varaan. Tuleehan siitä jo paloturvallisuusriskikin kun tarpeeksi vartoo.
Samppa naurahtaa. Hän nostaa pihvit päällisineen sämpylän sisään.
"Niinhän sitä luulisi."
Eikö siitä kannattaisi vielä mainita uudelleen. Ties vaikka on unohtanut matkan varrella.
"Joo, no me ollaan Sampan kanssa vähän väliä siitä mainittu viimeiset kolme vuotta. Ei sitä kiinnosta kun ei itse joudu sen kanssa säätämään."
"Vaikka kaikkea muuta se kyllä säätää oikein mielellään. Varsinkin, jos se toimii jo valmiiksi."
"Sellaista paikkaa ei olekaan mihin Pyykkönen ei nenäänsä työntäisi."
"Paitsi jos pyydät työntämää. Kaks pekoni-juustoa."
Samppa ojentaa pakatut hampurilaiset Annille. Anni tunkee ne paperipussiin ja ikkunasta ulos. Minä laitan salaatin ja ranskalaiset perään. Eivät jää istumaan. Harvoin ne jäävät, tähän aikaan illasta.
"Mut kaikin mokomin, yritä pois", Anni sanoo. "Ehkä sä pärjäät paremmin. Tehän ootte kavereita tai jotain."
En minä kaveriksi menisi haukkumaan. Naapureita oltiin nuorena. He muutti tien toiselle puolelle, sen verran tunnettiin. Paljoa ei tullut pidettyä yhteyttä kun lähdin pois. Mitä nyt vaihdettiin pari sanaa kun joskus tulin äitiä katsomaan.
Oli hän kyllä aina kyselemässä kuulumisia kun näki minut pihalla. Halusi tietää miten minulla meni suuressa kaupungissa. Ja aina oli neuvomassa mitä pitäisi tehdä. Tai kuinka voisi tehdä paremmin. Matti on niitä ihmisiä, jotka tietää miten saat elämäsi kuntoon päivääkään sitä elämättä.
Asuu vissiin edelleen siinä naapurissa. Se on perintötalo nykyään. Taitavat kaikki olla.
"Ha." Samppa virnistää Annille. "Kiva tietää, et Pyykkösen nenälle löytyy paikka myös grillin ulkopuolelta."
"Ei se ilman selviäisikään. Muiden asioihin sekaantuminen pitää sen hengissä."
"No vähintäänkin. Muiden ongelmia on aina kivampi ratkoa ku ei tarvitse itse seuraamuksia kokea."
"Jaa, siitäkö syystä se täälläkin säätää? Luo ongelmia meidän iloksi."
"Vanha mies, ei ole löytäny vielä nettiin. Siellä olisi aina joku väärässä."
Ei hän nyt niin hirveän vanha vielä ole. Minun ikäinen. Mies parhaassa iässä.
Anni ja Samppa jäävät hiljaa seisomaan keskelle kioskin lattia. Kumpikaan ei löydä mitään sanottavaa. Katsovat minua kuin lasta, jolle pitää kertoa, ettei hammaskeijua ole olemassa.
Nuoriso tuntuu nykyään kuvittelevan, että elämä päättyy kolmeenkymppiin. Siitä se vasta alkaa. Et sinä aikaisemmin elää osaa. Kunhan räpistelet vain. Minä olen päässyt vasta vauhtiin.
Samppa nyökyttelee vakavana. Koettaa tosissaan olla hymyilemättä. Anni ei edes yritä. Hän livahtaa luukulle heti ensimmäisen tilaisuuden tullen.
Vielä on tulevalla psykologilla paljon opittavaa jos noin helposti pettää pokka.
"Onhan sillä vielä aikaa", kuiskaa Samppa takaisin. "Sitä vartenhan ne käy kouluja. Jotta oppivat hallitsemaan kasvolihakset."
Samppa heiluttaa kättään vakavana kasvojensa edessä.
Mites sinä?
"Minä?"
Mitä varten sinä käyt kouluja?
"En ole käynyt lukion jälkeen."
Et ole käynyt?
"Enkä tule käymään. Ei sellaista lukemista kukaan jaksa. Ihmisen pitää päästä tekemään. Omin käsin. Kokemaan elämää. Ei sitä kirjoista löydä."
Mutta kylän grilliltä löytää?
"Kahet makkaraperunat. Mukaan. Kaikki mausteet", Anni huikkaa luukulta.
"Mistä muualtakaan? Kato, ei tällaselle grillille tule bisnesmiehiä tai tärkeitä johtajia. Täällä käy oikeita ihmisiä, jotka elää oikeeta elämää oikeessa maailmassa. Ja ne tulee tänne, koska ne haluu oikeita kokemuksia ja oikeata ruokaa."
Samppa nappaa makkarat ja suuntaa rasvakeittimelle. Yrittää karkuun, mokoma. Ei onnistu.
Oikeita kokemuksia ja oikeata ruokaa? Sitäkö ovat tahmea tiski ja grillihampurilainen?
"Miksi ei?"
Voi hyvää päivää. Ei voi oikeata elämää grillikioskilta tilata. Eikä netistä. Sitä pitää lähteä maailmalta etsimään. Merkitystä elämään. Moneen paikkaan pitää katsoa ennen kuin voi sanoa löytäneensä. Ei voi ensimmäiseen jäädä jumittamaan. Silloin ei tiedä mistä jää paitsi.
Elämässä kuuluu mennä eteenpäin. Aina ottaa seuraava askel. Ja taas seuraava.
"Okei." Samppa kaataa ranskalaisia rasiaan epäluuloisena. "Minkä takia sä oot täällä?"
"Jussi?" kuuluu Annin takaa tiskiltä. "Jussi Mäkelä?"
Se on Maija. Hirvosen Maija. Mitenkä ihmeessä hän on tänne löytänyt?
"Olit se sinä. Melkein en tunnistanut. Jännä miten paljon puku voi muuttaa jonkun ulkonäköä."
Kioskiin laskeutuu hiljaisuus.
"Maija. Hei."
"Ei ollakaan vähään aikaan nähty. Viimeeksi… missähän se oli? Ah, lounaalla. Grönissä viime syksynä, eikö? Se oli hieno paikka."
"Juu. Juu, oli hieno."
"Mites teillä menee nykyään, vieläkö Aleksi johtaa markkinointipuolta? Kuulin vähän huhuja, että olisi lähdössä. Sinuako he siihen tilalle kaavailevat, vai ketä? Isot saappaat jättää—"
Maija huomaa kaulastani roikkuvan esiliinan.
"Ei mutta sinähän… sinä olet vaihtanut alaa. Aika hauska, jotenkin aina ajattelin, että sinä vaikutit sellaiselta grilli-ihmiseltä. Joistakin ihmisistä vain paistaa se kutsumus läpi niin voimakkaasti. Hyvä kun sait vaihdon aikaan."
Grilli-ihmiseltä? Grilli-ihmiseltä? Kolmekymmentä vuotta olen luonut uraa markkinoinnissa, ja minä vaikutin hänestä grilli-ihmiseltä?
"Itsekin olen joskus aina miettinyt, että voisin vaihtaa alaa. Käsityöt tuppaa houkuttelemaan enemmän kuin paperityöt. Vaan eipä ole tullut uskallettua, ei vielä. Mutta kovasti olen kuullut kehuja tästä sinun grillistäsi. Piti tulla oikein itse katsomaan. Yksinkö tämän omistat?"
"Juu."
Sampalta putoaa kurkkusalaattilusikka lattialle. Putoaa melkein koko purkki. Anni vetää makkaraperunarasiat pöydän toiseen päähän ennen kuin nekin ovat lattialla.
"Tai siis ei. En. En omista."
"Niin, onhan se aina liikekumppanin kanssa kivampi jakaa sekä työt että tappiot. Vaan hienon paikan olet saanut pystyyn. Melkein kateeksi käy."
Anni ojentaa paperipussiin pakatut perunat ikkunasta Maijalle. Vaan vielä hän ei saa lähdettyä.
"Ihan pakko on vielä kysyä, mikä sinut sai lähtemään Berglundilta? Vaikea on kuvitella, että joku sinun asemassasi noin vain laittaisi pillit pussiin ja vaihtaisi alaa. Eikö se kaikki aika tunnu hieman hukkaan heitetyltä nyt jälkikäteen katsottuna? Varsinkin kun kyseessä on Berglundin kaltainen suuri Pohjoismainen mediakonserni. Siellä luulisi riittävän haasteita ja mahdollisuuksia koko lopun elämää."
"Juu, niinhän sitä luulisi. Vaan ei se elämä aina mene niin kuin luulisi."
Mutta tämä ei vielä riitä Maijalle.
"Se on pitkä tarina."
"Kiva olisi se joskus kuulla. Ehkä minäkin siitä saisin rohkeutta alanvaihtoon. Nyt täytyy kyllä mennä, mies odottaa sakkopaikalla nälkäisenä. Hei, onnea sinulle uuteen yritykseen."
Maija juoksee pois ja jättää minut kaivamaansa kuoppaan nuorison armoille. Katseet on sellaiset, ettei niille pelkkä ‘pitkä tarina’ riitä. Pitää olla yksityiskohtia ja käänteiden perkamista.
Roskat täytyy viedä. Minä käyn.
Jussi, kypsäksi paistettu -novellisarjan on kirjoittanut Ida Välimäki ja kuvitukset on luonut Anni Sirén.
Luvut:
Osa 1: Lihasmuistissa
Osa 2: Hillopurkki
Osa 3: Sekasotkuihin
Osa 4: Silkkihansikkailla
Osa 5: Ruokatuntipuheista
Osa 6: Passiton
Osa 7: Grilli-ihmisiä